logo.png

Hi you!

Welcome to my website.

Here I share my thoughts and document my adventures in life, style etc.

I try to follow my heart and listen to my intuition. Hope you do the same.

Remember to smile.

And love.

Onnen pisaroita

“Älä anna periksi, jos teet jotakin, jota haluat tehdä. Rakkaus ja inspiraatio eivät voi johtaa harhaan.”
— Ella Fitzgerald

Olen pitänyt viimeiset kaksi viikkoa taukoa kaikesta luovasta työstä, jotta olen saanut tehtyä enemmän ei niin luovia töitä. Stressitila on ollut korkea, ja huomaan sen kehossani. Eilen sain vihdoin palautettua erään pitkään roikkuneen koulutehtävän, ja tunsin pitkästä aikaa olevani ylpeä itsestäni.



Olen aina ollut hyvin kriittinen itseäni kohtaan ja olen piiskannut itseäni yhä parempiin suorituksiin, halunnut tehdä parhaani ja vieläkin enemmän. En ole osannut kiittää itseäni. En ole osannut antaa itseni olla minä. Olen jatkuvasti vaatinut lisää, pyrkinyt venymään paikkoihin, joihin en kuulu ja yrittänyt ulottua kaikkiin suuntiin, niihinkin, joihin minua on puoliksi väkisin työnnetty. Olen suorittanut päivästä toiseen, mennyt silmät ummessa kauppaan ja takaisin kotiin, itkenyt hetken ennen joogaa ja hetken joogan jälkeen, tajuamatta kuitenkaan, kuinka väsynyt olen ollut. Ja olen tuntenut kuumien aaltojen kertoneen minulle, että olisi aika pysähtyä, vetää henkeä, olla lempeä, eikä puristaa väkisin. Ja sitten olen puristanut väkisin.



Vaikka nykyisin osaankin kohdata itseni lempeämmin, välillä tunnen edelleen olevani jotenkin huono, epäkelpo. Joskus olen esimerkiksi kirjoittanut pitkän tekstin vain pyyhkiäkseni sen pois. Tai olen julkaissut rakastamani kuvan ja sitten poistanut sen sillä samalla hetkellä, koska olen pelännyt, miten minut nähdään. Olen hapuillut suojaan. Peittänyt kasvoni.


PSX_20181127_134036.jpg

Uuden vuoden vaihtuessa olen usein tuntenut kaipausta johonkin. Olen tuntenut olevani eksynyt, hukassa. Tänä vuonna tuo tunne on ollut erityisesti läsnä. Viime syksynä jätin opettajan hommat ainakin hetkeksi, ja päätös tuntuu edelleen oikealta. En kuitenkaan edelleenkään oikein tiedä, mitä tekisin. Tiedän kyllä, mitä haluaisin, mutta välillä huomaan luovuttavani, enkä jaksa yrittää tavoitella unelmiani, koska ne tuntuvat niin kaukaisilta. Usko omaan polkuun ja omiin juttuihin horjuu toden teolla.

Pahin virhe on katsoa ympärilleen, etsiä tukea omalle vajanaisuudelleen. Tutkia muiden onnea ja ihailla kaukaa muiden saavutuksia. Vaikka koenkin usein iloa muiden puolesta, toisinaan huomaan olevani kateellinen. Kateellinen perheestä, lapsista, yhteisistä autoista ja taloista. Asioista, joita minulla ei ole.



Pelon ja epävarmuuden hetkinä mietin myös, miksi kirjoitan tätä blogia. Pohdin öisinä tunteina, onko minulla kenellekään mitään annettavaa, mitään sanottavaa. Ajattelen lopettavani. Kysyn itseltäni, millä oikeudella minä saan kirjoittaa ja miksi kukaan lukisi mitään, mitä kirjoitan.



Mutta sitten minä muistan, että tämä on minun onnenlähteeni, inspiraationi keidas ja elämäni ilo. Tätä minä rakastan. Minä rakastan näitä hetkiä, kun minulla on lupa jäädä unelmoimaan. Kun minulla on aikaa antaa sormieni hapuilla näppäimistöllä, painaa kameran liipaisinta, vaikuttua. Minä rakastan näitä elämäni tunteja, joina saan työskennellä omalla sivullani, olla niin kuin olen, vapaana, ilman pelkoa. Nämä ovat minun minuuttejani, niitä, joiden aikana tunnen olevani rauhassa. Nämä ovat minun onnen pisaroitani. Tässä minä olen, vihdoinkin itsessäni, siinä, missä minun pitääkin. Silti samaan aikaan minua ujostuttaa niin kovin avata itseäni, ensisijaisesti itselleni.

PSX_20181212_135836.jpg



Kuten varmasti olet huomannut, en voi tällä hetkellä keskittyä blogiini päätoimisesti. Teen monia juttuja, ja olen kiitollinen kaikista saamistani mahdollisuuksista. Kuitenkin huomaan pohtivani yhä useammin, että jos saisin itse päättää, mitä tekisin ja jos tulisin toimeen taloudellisesti, jättäisin kaiken muun vähemmällä tai jopa kokonaan pois ja tekisin vain tätä ja tähän liittyviä töitä. Haaveilen, että uskaltaisin yhä enemmän avata sydäntäni, kulkea pelotta omaa rosoisen kaunista polkuani. Että uskaltaisin antaa anteeksi itselleni ja antaa kaiken vain olla. Ja minä toivon, että minulla olisi yhä enemmän rohkeutta antaa ihmisten mennä ja tulla ja että minä itse saisin mennä ja tulla. Että saisin rakastaa. Rakastaa vapaudessa.



Jos minulla olisi aikaa keskittyä blogiini yhä enemmän, voisin kokeilla kaikkia tällä hetkellä puolitiehen jääneitä ideoitani. Ehtisin kuvata, suunnitella, kertoa tarinoita, keskittyä enemmän muotiin. Niin, muotiin, ehkä suurimpaan intohimooni. Ja ehtisin kuunnella ihmisiä, kertoa heidän tarinoitaan. Ah, tätä kaikkea minä rakastan.


PSX_20181127_134901.jpg

Mitä sinä rakastat? Avaa itseäsi, ensisijaisesti itsellesi. Pidä sydän auki, elämän sulkakynä kädessä. Mihin sinä menisit, kenen kanssa olisit, missä sinä olet sinä?

<3 By Ulrika

Varjon takana valoa

Älä tule luokseni, en minä sinua enää