logo.png

Hi you!

Welcome to my website.

Here I share my thoughts and document my adventures in life, style etc.

I try to follow my heart and listen to my intuition. Hope you do the same.

Remember to smile.

And love.

Älä tule luokseni, en minä sinua enää

20190128_112157.jpg

Ihan tavallisena päivänä se istuu viereeni. Ottaa kädestäni kiinni, lupaa kysymättä. Tuijottaa minua niin kauan, että vastaan sen katseeseen. Ja kun käännyn sitä kohti, se naurahtaa ilkikurisesti. Silmissä vähättelevä katse. Hieman aggressiivinen. Kummeksuva. Ja sen huulilla on tuo sama ilme.

Se kysyy, eikö minulla ole mitään parempaa tekemistä. Se kysyy, miten minä olen vieläkin siinä. Edelleen samassa paikassa, jälleen vailla suuntaa. Ja se kysyy, tulinko taas ihan yksin. Pelokkaana. Sanoo, etten olisi niin säälittävä, jos kävisin ihan oikeissa töissä. Olisin hyödyksi muille. Olisin jotain muuta.

Mietin, miten minä taas jaksan sen samoja juttuja. Väsyneitä fraaseja siitä, ettei tämä maailma minun paikkani olekaan. Ettei minunlaiselleni täällä ole tilaa. Että olen outo. Erikoisine mieltymyksineni, luovine innostuksen aaltoineni, intohimoineni. Liian pieni ja liian suuri.

Älä pyydä minulta mitään. Nostan nyrkkini sitä kohti. Tunnen vihani, turhautumiseni verisuonissani, lihaksissani. Silmäkulmissani lämmön, esiin puskevat kyyneleet. Mene pois. Mene, kuiskaan. Älä tule enää koskaan. Älä. Ja vapisen.

IMG_20181227_204004_960.jpg

En minä tiedä, mistä se tulee. En minä tiedä, miten se minut löytää, siitäkin huolimatta, että viimeksi sanoin sille napakasti, ettei sen tarvitse enää tulla. Näytinhän oikein dramaattisesti ovea ja kerroin painokkaasti, ääntäni madaltaen, että olen saanut tarpeekseni. Oppinut. Etten enää tarvitse sitä. Olen jo päässyt eteenpäin.

Sen ollessa kylässä huomaan kadehtivani niitä ihmisiä, joilla on oma perhe. Perheitä, jotka tekevät ihan tavallisia juttuja. Niitä, jotka käyvät yhdessä kaupassa, katsovat telkkaria. Ehkä pelaavat tai ovat vain. Perheitä, jonka jäsenet ovat samalla tavalla omanlaisiaan. Niitä, joissa harrastetaan zumbaa ja jääkiekkoa. Joissa käydään jumppatunneilla ja perjantaisin hampurilaisella. Ja minä mietin, että tuoko se on, mitä kaipaisin. Tuotako minäkin haluaisin?

IMG_20181227_203938_417.jpg

Sitten on päiviä, joina en kuule siitä mitään. Kai se on naapurissa tai matkustanut jonnekin, missä kasvaa kärsimyskukkia. Katselee minua etäältä, hieroo tyytyväisenä käsiään yhteen, valmiiksi jo vartiossa lenkkipolkuni varrella, tai merenrannassa, paikoissa, joissa en sitä osaa odottaa. Tietää, että annan periksi.

Noina päivinä, ilman sitä ja sen varjoa, noissa ohimenevissä, hauraissa hetkissä, minä olen minä. Pelottomana. Revittelen erikoisuuksillani, räkätän ja roiskun. Nautin itsenäisyydestäni ja siitä vapaudesta, mitä minulla on. Huumaantuneena tunteesta, ettei minun tarvitse olla kenellekään mitään. Ettei minun tarvitse kertoa kenellekään mitään. Voin olla. Käydä yksin kaupassa, katsoa telkkaria. Ehkä pelatakin.

Kyllä minä tiedän, että minun paikkani on vielä löytämättä. Karttani käyttämättä. Aarteeni löytämättä. Enkä edes tiedä, mitä tuo kaikki tarkoittaa. Ehkä minun ei edes tarvitse tietää.

Seuraavan kerran sen tullessa nostan käteni, mutta avaan nyrkkini. En luovuta, en taistele. En ole mitään, mitä se pyytää minua olemaan. En ole mitään, mitä en ole. Hengitän. Katson sitä silmiin. Ja annan olla.

<3 By Ulrika

PSX_20181219_124229.jpg

Onnen pisaroita

Uusi on siistii